Kauniita painajaisia

Kevät tuli tullakseen...

2007-03-14T15:40:00+02:00

Vihdoinkin näkee auringon, kun astuu koulusta ulos neljän jälkeen. Ei enää mustaa asvalttia eikä jäätä korkojen alla, talvi on ohi ja toivottavasti pysyy poissa.

Mä oon uskonut jo useamman vuoden ajan, että synnyin aivan väärään maahan. En mä kuulu pakkaseen,ehen. Mä kuulun Kreikan lämpöön ja ruskettumaan.

(vale)äitiä väsyttää

2007-03-05T15:11:00+02:00

Cocacolaa ja panttereita, voiko nainen muuta toivoa?

No voi, ainakin mä toivon. Noi herkut kyllä piristää, mutta ei ne korvaa kaikkea muuta paskaa. Vitun paskaa.

Voiko sitä tajuta, kuinka väsynyt ihminen oikeasti on? Siis aamulla kun nousee ja on nukahtamaisillaan vessanpöntölle. Tai aamupalapöytään. Tai ratikkaan.

Mä olen kyllä nukahtanut ratikkaan. Ja tunnille. Ja sohvalle useammin kuin omaan sänkyyni. Ei mulla tosin ole enää sänkyä. Nyt on enää parvi. Ja mä kun pelkään korkeita paikkoja.

Mutta oikeasti, eikö tää väsymys lopu koskaan. Kun aamulla väsyttää, koulussa väsyttää, kotimatkalla väsyttää, harkoissa väsyttää, illalla väsyttää. Mä oon miljoona kertaa nukahtanut kesken kokeisiin lukemisen istualleni kirjan päälle. Ja kokeesta kutonen.

Viime vuonna mulla oli anemiaa. Mut määrättiin syömään purkillinen pillereitä, mut auttopa paljon. Kahta enemmän vaan väsyttää.

Oon kokeillu kaikenlaisii vitamiinejakin, mutta paskat ne mitään auttaa. Menin jopa niin pitkälle, että join pari kuukautta jotain helvetin pahaa yrttilitkua, jotta heräisin loputtomasta unestani. Ei auttanut, aiheutti vain päänsärkyä ja pahoinvointia.

Toissapäivänä me pelästyin, että olin raskaana. Sitä ei tajuakaan kuinka shokeeraavaa se on, kun tulee mieleen, että entä jos, entä jos... Varsinkin näin nuorelle se on SHOKKI.

Mä kelasin läpi, millon menkat oli viimeks ollu. No idea, koska mä en merkkaa niitä ikinä minnekään. Tästä lähtien mä aion merkata ne aina. AINA.

No, onneks menkat tuli, ja mä sain huokasta helpotuksesta. Jos mä oisin oikeasti ollut raskaana, mun elämä ois luultavasti mennyt aivan sekaisin. Ihan ku se ei jo ois sellanen.

Ompas-eipäs-talvi-iltaa kaikille!

2007-02-08T20:12:00+02:00

Varsin epäsäännöllinen tämä mun päivis. Kuukausia kulunut viime kerrasta, kun edes kävin täällä. Mutta kun kiirettä pitää, niin pitää luopua tietyistä "vähemmän tärkeistä" asioista. Höh.

Viimestä vuotta persekoulua viedään, ja tulevaisuus harmaana edessäpäin. Hakemus seuraavaan kouluun pitäis jo täyttää, mutta minne menisin? Kuinka mä pystyn muka viikossa päättämään tulevaisuuteni, kun en edes tiedä, mitä teen huomenna. Apuva!

Äikkä alkoi taas, jee! Mä tykkään siitä, koska ope on kiva. Tai siis oli kiva. Nyt nimittäin se vaihtui. Tuli tylsä, hiirulaisen näköinen nuori tyttönen, jolla on silmälasit ja ärsyttävä ääni. Hyvää loppuvuotta vaan.

Talvi jatkuu tyyliin ompas-eipäs-ompas-eipäs-ompas-talvi. Lumi sataa, ja sulaa, sataa, sulaa ja maat jäätyy ja hiekotetaan ja jäätyy taas. Ei ihme, että keväällä on sitten viisi kiloa hiekkaa kadulla per neliö. Sitä kun laitetaan siihen talvisin sellaset 29 kerrosta.

Enkun esitelmä valmis, hohoijaa. Koko ysiluokka on ollut esitelmä-projekti-esitelmä-projeksi-rataa, fuck yeah. Väsyttääkin niin pirusti.

Nonni, nyt valitusvirsi on jälleen vinguttu, nyt voin mennä hyvillä mielin nukkumaan...

...siis OIKEASTI nukkumaan.

Vai mitä te oikein luulitte?

-Kapina

Yksin

2006-12-18T21:18:00+02:00

Yksin.
Mä oon niin saatanan yksin.
Yksin.

Mulla on äiti, isä, pikkuveli ja isoveli. Mä tuun niitten kaa toimeen. Mulla on myös pari kaverii, ei mitään sydänystävii, mut kumminkin. Ja niidenkin kanssa mä tuun toimeen.

Silti.
Mä oon niin yksin. Vaikka katu ois täynnä ihmisiä, mä kävelen sillä yksin. Niin yksin.

Apua.

Kohtalo

2006-11-08T22:55:00+02:00

Päivän teksti:

Loppu

Mä istuin kylmällä asfaltilla ja tärisin. Jäätävä sade hakkasi mun kasvojani vasten levittäen meikit poskille. Sadepisarat sekoittuivat mun kyyneliin tehden itkusta merkitsemättömän. Tuuli ulvoi peittäen mun nyyhkytyksen ulinaan. Pimeys kätki mut hetki hetkeltä syvemmälle mustiin varjoihin.
   Ajantaju oli kadonnut, mulla ei ollut hajuakaan kauanko olin tässä istunut. Järki sumentui yhtä nopeasti kuin silmätkin. Mun oli kylmä.
   "Sä et vaan kuulu tänne." Kuinka monta kertaa nuo sanat olivatkaan mua satuttaneet? Liian monta, sillä ne soivat lakkaamatta mun korvissa tehden mut entistäkin sekopäisemmäksi. Mä olin niin yksin.

Aamun sarastaessa sade lakkasi. Mulla meni pitkän aikaa huomata se, mutta huomasin kuitenkin.
Märät vaatteet kuivuivat aikanaan, mutta kyyneleet eivät. Ne vain valuivat mun poskia pitkin vuolaina kuin joet uomissaan.
   Vaikka mä olin valvonut viikon putkeen, mua ei nukuttanut yhtään. Jalat tuntuivat raskailta, vähän tunnottomilta. Sydämen sirpaleet repivät haavoja mun sisällä ja se teki kipeää. Mä en kuitenkaan välittänyt. Odotin vain, että kuolisin tähän kadulle. Ja niin mä kuolinkin. Lopulta.

Mikä on kohtalo? Mietin tätä yhtenä yönä ja ajattelin heti, että kaikilla on varmasti erilainen käsitys kohtalosta. Mun käsitys kohtalosta on tälläinen:

Maailmassa on sekä hyvyyttä, että pahuutta. Sanotaan, että ilman hyvyyttä ei olisi pahuutta ja toistepäin. Jos se on totta, voisi jossakin olla hyvän ja pahan "vaaka". Ja Kohtalo. Kohtalo voisi olla se, joka yrittää pitää sitä vaakaa tasapainossa. Kohtalo on siis mun mielestä hyvän ja pahan vaa´an vartija. Tajuutteko?

- Kohtalon vastustaja

Kusipää

2006-11-04T19:01:00+02:00

Typerys. Voi mikä typerys minä olinkaan.
Luulin enkeliksi tuota piruparkaa, mielipuolta.

HAH

HAH

Enkelikö? Pah.
Kusipää hän oli.

Kusipää nyt ja aina.
Ei häntä murheet paina.
Mielipuoli tuo
toisten tuomaa vettä juo.

Nyt mascara poskillani
kertoo pitkiä iltojani.
Kuuntelee ken jaksaa.
Kuka nyt tahtoiskaan tarinoista maksaa...

Kusipäitä on useita maailmassa. Olen itsekin ollut joskus kusipää. En kuitenkaan kadu sitä. Mä en kadu mitään. Maija Vilkkumaan biisi, Kusipää, on aika osuvasti kirjoitettu. Tässä pätkä:
"Joo. Pitäis järkevä olla joo. Olla aikuinen mutten oo. On anteeksianto tärkeää, mutta jos noin kusipää kuten sä..."

Niinpä.

Talvi

2006-11-03T18:19:00+02:00

Päivän runo:

Ulkopuolinen

Muut lähtee, mä jään.
Tuijottamaan ikävää.
Maailma jatkaa vaan
kiertämistä radallaan.

Olen ulkopuolinen,
tiedän sen.
Olen pieni ja mitätön,
pikkutyttö äiditön.

Sua katselen sivusta.
Et tiedä mitään minusta.
Minä tiedän, tiedän sen,
olen aina ulkopuolinen.

Tulihan se talvi lopultakin. Iski jäät asvalttiin ja lumet kaulahuivin reunoihin. Värjäsi nenän punaiseksi pakkasella.
Mä pidän talvesta. Lumi on kaunista, se tekee ympäristöstä niin siistin. Ainoa asia, joka inhottaa mua talvessa on se kylmyys. Mä olen muutenkin niin kylmäverinen ihminen, niin pakkanen vaan pahentaa asiaa. Mä jäädyn joka talvi sille pysäkille.

"Mä en jaksa enää. Mä tahtoisin olla lintu, niin että vois vaan lentää pois sillon kun ei jaksa muiden katseita, vähätteleviä lauseita ja sitä tuskaa ja surua, joka täyttää sydämen ja pään. Vois lentää talveksi lämpimään eikä tarvitsisi palella pysäkeillä..."

Näin mä kirjotin kännykkäni "päiväkirjaan" viime talvena 20. päivä maaliskuuta. Mä kirjotin sinä talvena paljon. Se oli mun elämäni karmein talvi. Ei sen kylmyyden takia, eikä lumenkaan. Mun takia. Mä olin niin masentunut sillon. Stressasin liikaa. Nukuin liian vähän. Olin puolikuollut sitten keväällä. Kai joku pikkulintu löysi mut kadunreunalta kevään koittaessa. Ja pelasti kuolevan...

Lumen lapsi

Rasittavat apinat

2006-11-01T20:03:00+02:00

Niin...

- Ei kiinnosta.
Tuijotin täydelle kadulle, mutten nähnyt mitään sen asfaltilla, joka tuoksuu toivolle.

Purppurataivaan alla;
Yritän korjata itseni, koska olen rikki.
Maailma kulkee liian nopeaan, en pysy perässä,
kun keijut leijailee häilyvästi.

Hopeisessa peilissä näen tulevaisuuteni:
Etsin sitä oikeaa vastausta tuskiini, mutta löydän vain epäonnea, aina ja ainoastaan.
Annanko olla vai yritänkö löytää apua?

Ei musta ole siihen...

hiljaisuus
istuu, kaukaisuuteen tuijottaa, kaartelee pääni yläpuolella
tuntuu kuin pienenä, kun istuin keinussa syksyn, kun kaikki pimeni
- aamu, jolloin jotkut nukkuvat, mutta yksi on hereillä, maailma on kaunis, muttei sitä voi koskea.

Mikä suomalaista ärsyttää?

Mikä siinä on, että ihmisten (varsinkin suomalaisten) on pakko kailottaa asioitaan julkisesti matkapuhelimeensa vaikkapa bussissa istuessaan? Ymmärrän kyllä heidän tarpeensa hölöttää jatkuvasti tutuilleen puhelimessa, mutta eikö sisäinen äänenvaimennin toimi ollenkaan? Ellei vika ole siinä, suomalaiset ovat vain joko hyvin huonokuuloisia tai hyvin kovaäänisiä. Mutta enpä yhtään ihmettelisi, mikäli kuurojen määrä olisi lisääntynyt huomattavasti, sillä sen verran äänekkäästi ihmiset pälpättävät puhelimiinsa. Terveinkin henkilö kuuroutuu sellaista tarpeeksi kuunneltuaan.

Jos kailotus korvanjuuressa ei hetkauta, on muitakin tapoja, joilla voi helposti ärsyttää kanssaihmisiä. Muun muassa koroilla kopistelu, soittoäänten kuuntelu, laukun pitäminen viereisellä istuimella, epäselvä puhe, kuiskiminen, tupakan poltto pysäkkikatoksessa, tunneilla häiritseminen, julkisissa kulkuvälineissä meikkaaminen ja vanhusten siunailut ovat hyviä esimerkkejä ärsyttävistä asioista.

Yksi asia, joka ärsyttää mua henkilökohtaisesti, on ihmisten samanlaisuus.

Periaatteessa ollaan kai sitä mieltä, että joukosta ei saa erottua. Muoti määrää ihmisten pukeutumisen, hiusmallin ja meikin, kun taas kasvatus kertoo oikean tavan käyttäytyä. Eikö yhtään pelota, että parin sadan vuoden päästä olemme kaikki täysin toistemme klooneja? Otetaan saman tien koulupuvutkin käyttöön.

Onneksi ihmismassan joukosta löytyy poikkeuksia, joita näkee yhä useammin. On punkkareita, gootteja, japaninuoria ja monia muita nuorisoryhmiä. Nuoret ovatkin varmaan se osa kansaa, joka tahtoo erottua joukosta. Enää ei kuljeta vanhempien jalanjälkiä jakkupuvuissa, eikä kavereiden rinnalla arvokkaissa merkkifarkuissa. Tietysti näitäkin tapauksia löytyy, mutta on mukavaa nähdä muunkinlaista väkeä. Erilaisuus on hienoa, eikä sitä mielestäni pidä väheksyä millään lailla. Sama pätee maahanmuuttajiin ja turisteihin. Oli ihonväri mikä tahansa, olemme kaikki kuitenkin samaa lajia, ihmisiä.

Myös tuiki tavalliset asiat saattavat ärsyttää heikkohermoisimpia. "Taas se bussi on myöhässä, koko ajan jollakin soi puhelin, roskikset pursuavat yli, kadut täyttyvät tupakan tumpeista, on kylmä, on nuha, on tylsää, väsyttää." Ja koska ärsyttää, rasittaa, häiritsee ja ahdistaa niin paljon, on pakko keksiä joku syntipukiksi. "Tuo teini on yksi niistä, jotka aina tumppaavat tupakkansa asvalttia vasten. Tuo vanhus katselee ihan kuin olisin rikollinen, itsekin valtaa koko katoksen penkin. Tuo mies heitti suklaapatukan käärepaperin maahan, mikä roskaaja." Tällaisia ajatuksia kaikilla meillä on varmasti joskus. Ennen muiden tuomitsemista kannattaa kuitenkin katsoa peiliin ja miettiä syyllistyykö itse niihin rikoksiin, joita muut jatkuvasti tekevät. Saattaa olla, että yllätyt vielä kummasti siitä, mihin suuntaan sormi oikein osoittaakaan.

Kaipaus

2006-10-29T18:19:00+02:00

- Kaipausta voi olla hyvin monenlaista. Joku kaipaa kahvia aamuisin, joku taas kaipaa ystäväänsä. Voi kaivata myös kotia, kotimaata, omaa kieltänsä. Tai vaikka kuollutta sukulaista. Joskus sitä kaipaa muualle, jonnekin kauas, vaikka etelään. Kaikki kaipaavat jotakin. Mä kaipaan lottovoittoa.
   Joskus sitä myös tuntuu, ettei kukaan kaipaa sua. Että voisit yhtä hyvin kadota maailmasta, eikä kukaan edes huomaisi. (Kirjoittaa nimimerkki "kokemusta on") Silloin ihminen usein masentuu, tai tulee ainakin surulliseksi. Kai me kaikki vain tahdomme olla edes jollekin tärkeä. Aviopuolisolle, ystävälle, koiralle. Se, että on tärkeä vaikkapa työnantajalle ei paljon lohduta. Se tuskin oikeasti välittää meistä itsestämme. Enemmän se varmaan välittää työnteostamme.
   Runon nimi on Kaipaus, kuten fiksut ja vähän tyhmemmätkin voivat päätellä otsikosta. Se ei kerro musta, vaikka mä sen kirjoitinkin. Se kertoo fiktiivisestä henkilöstä, tytöstä oikeastaan. Omasta mielestäni se on kaunis. Kaunis ja surullinen. Olen kirjoittanut paljon tuollaisia runoja viime aikoina. Miksiköhän?

- Runoilija

Kapinaa

2006-10-28T20:23:00+03:00

Vino hymy huulillaan saatana,
pilkalliset sanat paiskoo vasten kasvojani,
käheästi nauraen yön pimeydessä.
Saatana mokoma menee lukemaan tuomioitaan
sille graffiti-kulmalle, muille kapinallisille.
Hiipii pimeillä kujilla näkymättämänä.

Yöllä oudolla rannalla, sateen kastellessa minua, humallun ja sammun ennen aamua.
En mieti menneitä, en tulevaa elämää, elän nyt ja tässä ja tunnen ikävää, mutten välitä.
Se on vain niiden itserakkaiden paskiaisten äänetöntä pilkkaa ja pelkoa...

Kovaa ja kamalaa, mutta minä kestän sen.
- yön yksinäisyyttä, jota ei moni kestä.
En kaipaa sääliä omieni seurassa, lain tuolla puolen.
Elä niin ettet myöhemmin kadu, mutta älä pidä minusta kiinni.

- Iltaa. Mä oon Kapina, itsenäinen ja itsepäinen, tuleva kirjailija ja artesaani. Eikö olekin hienoa, että elämän voi suunnitella näin helposti? Onhan se. Ikävä kyllä, suunnitelmat muuttuvat aina. Siksi en oikeastaan suunnittele elämääni. Yritän vain ohjata sitä.
   Jos on olemassa Kohtalo, niin voitte olla varmoja, että mä olen ensimmäisenä taistelemassa sitä vastaan otteluringissä. Mun elämääni ei kukaan suunnittele. Ei ainakaan, mikäli se on musta kiinni.
   On se kumma, kun pitäisi tietää tulevaisuutensa jo ennen kuin oppii kävelemään. Telkkarin lastenohjelmissa kysellään viisivuotiailta pennuilta, että "Mikä susta tulee isona?" Ja iän perusteella voi jo arvata, että pennut vastaavat kuin eri kysymykseen. Kuten näin:
"Norsu."
"Punajuuri."
"Tohtori."
"Paloauto."
   Niinpä niin. Varsin fiksua tuollainen. Tajuan kyllä, että vastausten pitäisi naurattaa katselijaa, mutta musta ne on vain typeriä. Ai tosta tytöstä tulee isona pistorasia? Hah hah. Kyllä on hemmetin hauskaa. Koko juttu kuulostaa joltain ruotsalaiselta komedialta.
   Jos joku tulisi kysymään multa, että "Mikä susta tulee isona?" vastaisin rehellisesti etten tiedä. Vaihdan tulevaisuudenhaavettani yhtä usein kuin paitaani, joten vastaisin mä mitä tahansa, niin se olisi luultavasti valetta. Enkä mä tahdo enää valehdella. Mä olen valehdellut jo ihan liikaa.

- Kapina kuittaa