Vihdoinkin näkee auringon, kun astuu koulusta ulos neljän jälkeen. Ei enää mustaa asvalttia eikä jäätä korkojen alla, talvi on ohi ja toivottavasti pysyy poissa.

Mä oon uskonut jo useamman vuoden ajan, että synnyin aivan väärään maahan. En mä kuulu pakkaseen,ehen. Mä kuulun Kreikan lämpöön ja ruskettumaan.

Cocacolaa ja panttereita, voiko nainen muuta toivoa?

No voi, ainakin mä toivon. Noi herkut kyllä piristää, mutta ei ne korvaa kaikkea muuta paskaa. Vitun paskaa.

Voiko sitä tajuta, kuinka väsynyt ihminen oikeasti on? Siis aamulla kun nousee ja on nukahtamaisillaan vessanpöntölle. Tai aamupalapöytään. Tai ratikkaan.

Mä olen kyllä nukahtanut ratikkaan. Ja tunnille. Ja sohvalle useammin kuin omaan sänkyyni. Ei mulla tosin ole enää sänkyä. Nyt on enää parvi. Ja mä kun pelkään korkeita paikkoja.

Mutta oikeasti, eikö tää väsymys lopu koskaan. Kun aamulla väsyttää, koulussa väsyttää, kotimatkalla väsyttää, harkoissa väsyttää, illalla väsyttää. Mä oon miljoona kertaa nukahtanut kesken kokeisiin lukemisen istualleni kirjan päälle. Ja kokeesta kutonen.

Viime vuonna mulla oli anemiaa. Mut määrättiin syömään purkillinen pillereitä, mut auttopa paljon. Kahta enemmän vaan väsyttää.

Oon kokeillu kaikenlaisii vitamiinejakin, mutta paskat ne mitään auttaa. Menin jopa niin pitkälle, että join pari kuukautta jotain helvetin pahaa yrttilitkua, jotta heräisin loputtomasta unestani. Ei auttanut, aiheutti vain päänsärkyä ja pahoinvointia.

Toissapäivänä me pelästyin, että olin raskaana. Sitä ei tajuakaan kuinka shokeeraavaa se on, kun tulee mieleen, että entä jos, entä jos... Varsinkin näin nuorelle se on SHOKKI.

Mä kelasin läpi, millon menkat oli viimeks ollu. No idea, koska mä en merkkaa niitä ikinä minnekään. Tästä lähtien mä aion merkata ne aina. AINA.

No, onneks menkat tuli, ja mä sain huokasta helpotuksesta. Jos mä oisin oikeasti ollut raskaana, mun elämä ois luultavasti mennyt aivan sekaisin. Ihan ku se ei jo ois sellanen.

Varsin epäsäännöllinen tämä mun päivis. Kuukausia kulunut viime kerrasta, kun edes kävin täällä. Mutta kun kiirettä pitää, niin pitää luopua tietyistä "vähemmän tärkeistä" asioista. Höh.

Viimestä vuotta persekoulua viedään, ja tulevaisuus harmaana edessäpäin. Hakemus seuraavaan kouluun pitäis jo täyttää, mutta minne menisin? Kuinka mä pystyn muka viikossa päättämään tulevaisuuteni, kun en edes tiedä, mitä teen huomenna. Apuva!

Äikkä alkoi taas, jee! Mä tykkään siitä, koska ope on kiva. Tai siis oli kiva. Nyt nimittäin se vaihtui. Tuli tylsä, hiirulaisen näköinen nuori tyttönen, jolla on silmälasit ja ärsyttävä ääni. Hyvää loppuvuotta vaan.

Talvi jatkuu tyyliin ompas-eipäs-ompas-eipäs-ompas-talvi. Lumi sataa, ja sulaa, sataa, sulaa ja maat jäätyy ja hiekotetaan ja jäätyy taas. Ei ihme, että keväällä on sitten viisi kiloa hiekkaa kadulla per neliö. Sitä kun laitetaan siihen talvisin sellaset 29 kerrosta.

Enkun esitelmä valmis, hohoijaa. Koko ysiluokka on ollut esitelmä-projekti-esitelmä-projeksi-rataa, fuck yeah. Väsyttääkin niin pirusti.

Nonni, nyt valitusvirsi on jälleen vinguttu, nyt voin mennä hyvillä mielin nukkumaan...

...siis OIKEASTI nukkumaan.

Vai mitä te oikein luulitte?

-Kapina

Yksin.
Mä oon niin saatanan yksin.
Yksin.

Mulla on äiti, isä, pikkuveli ja isoveli. Mä tuun niitten kaa toimeen. Mulla on myös pari kaverii, ei mitään sydänystävii, mut kumminkin. Ja niidenkin kanssa mä tuun toimeen.

Silti.
Mä oon niin yksin. Vaikka katu ois täynnä ihmisiä, mä kävelen sillä yksin. Niin yksin.

Apua.

Päivän teksti:

Loppu

Mä istuin kylmällä asfaltilla ja tärisin. Jäätävä sade hakkasi mun kasvojani vasten levittäen meikit poskille. Sadepisarat sekoittuivat mun kyyneliin tehden itkusta merkitsemättömän. Tuuli ulvoi peittäen mun nyyhkytyksen ulinaan. Pimeys kätki mut hetki hetkeltä syvemmälle mustiin varjoihin.
   Ajantaju oli kadonnut, mulla ei ollut hajuakaan kauanko olin tässä istunut. Järki sumentui yhtä nopeasti kuin silmätkin. Mun oli kylmä.
   "Sä et vaan kuulu tänne." Kuinka monta kertaa nuo sanat olivatkaan mua satuttaneet? Liian monta, sillä ne soivat lakkaamatta mun korvissa tehden mut entistäkin sekopäisemmäksi. Mä olin niin yksin.

Aamun sarastaessa sade lakkasi. Mulla meni pitkän aikaa huomata se, mutta huomasin kuitenkin.
Märät vaatteet kuivuivat aikanaan, mutta kyyneleet eivät. Ne vain valuivat mun poskia pitkin vuolaina kuin joet uomissaan.
   Vaikka mä olin valvonut viikon putkeen, mua ei nukuttanut yhtään. Jalat tuntuivat raskailta, vähän tunnottomilta. Sydämen sirpaleet repivät haavoja mun sisällä ja se teki kipeää. Mä en kuitenkaan välittänyt. Odotin vain, että kuolisin tähän kadulle. Ja niin mä kuolinkin. Lopulta.

Mikä on kohtalo? Mietin tätä yhtenä yönä ja ajattelin heti, että kaikilla on varmasti erilainen käsitys kohtalosta. Mun käsitys kohtalosta on tälläinen:

Maailmassa on sekä hyvyyttä, että pahuutta. Sanotaan, että ilman hyvyyttä ei olisi pahuutta ja toistepäin. Jos se on totta, voisi jossakin olla hyvän ja pahan "vaaka". Ja Kohtalo. Kohtalo voisi olla se, joka yrittää pitää sitä vaakaa tasapainossa. Kohtalo on siis mun mielestä hyvän ja pahan vaa´an vartija. Tajuutteko?

 -  Kohtalon vastustaja